Viikon sävellyksessä spontaanius on jälleen avainsana. Säveltämiseen kului vähän aikaa, ja nuotit tulivat suurelta osin siltä istumalta. Tässä mielessä kappale on sitä Boppia parhaimmillaan. Harmonia kuitenkin viittaa muualle. Teemat tuovat oitis mieleen aiemman kappaleen ”Potilas”, mistä samansuuntainen nimi. Ilmojen äkillisellä viilenemisellä on myös osuutensa.
Tämä kannattanee soittaa suoraviivaisesti ja ilman turhia koukeroita, joskin synkopaatiota en ole nuotteihin tarkoituksella merkinnyt lainkaan. Nämä nuotit synkopoituvat niin luonnollisesti ja mekaanisesti (eivätkö nämä toisaalta ole toisensa vastakohtia?) etten katsonut tarpeelliseksi vääntää rautalangasta. Kappaleen voisi hyvin kuvitella soitettavan nopeamminkin kuin mitä on merkitty, mutta kenties silloin parissa kohtaa sointuvaihdoksen voisi jättää tekemättä.
______________
Uuden sävellyksen lisäksi sain vihdoin nettiin soittonäytteen kappaleesta Decommotive. Kyseessä on siis nuottien tueksi tehty näyte, eikä sen tarkoitus ole toimia itsenäisenä esityksenä. Tällaisia spontaaneitakin äänityksiä pääsee tekemään varsin harvoin. Hiljaiset tyhjiöhetket kotona ovat ainakin harvinaisia. Kuten videoin esittelyssä totean, olen ensisijaisesti säveltäjä ja vasta toissijaisesti soittaja; näin on ollut niin pitkään kuin jaksan muistaa. En osaa soittaa kaikkia sävellyksiäni ja Decommotive lienee sekin siellä rajoilla, varsinkin näin soolona. Toivottavasti hyvin vapaasta tulkinnasta (minkäs teet) ja hapuilusta huolimatta näyte auttaa nuottien tulkitsemisessa. Alempaa viivastoa ei toki ole lainkaan käytetty, koska se on bassolle.
Tällä kertaa innostuin kirjoittamaan pienen jazz-valssin post-bop-hengessä. Todennäköisimpiä innoittajia ovat Kenny Wernerin fantastiset 3/4-sävellykset kuten ”Autumn in 3″ ja ”Alanjuneally” sekä Frank Fosterin Simone, josta löysin varsin hyvin mahdollista toteutustapaa kuvaavan version George Coleman Octetilta (mukavan raikasta ja sopivan ”tilavaa” boppia). Wernerin sävellyksistä ei tahdo ikävä kyllä löytyä yhtäkään linkitettävää näytettä. Nämä kappaleet ovat selvästikin aliarvostettuja. Harmonia muistuttaa myös hieman paria Wayne Shorterin kappaletta.
Tunnelma on harvinaislaatuisen mystinen, mitä tulee näihin omiin sävellyksiini. Kappaleen nimi viittaa erääseen meille varmasti kovin tuttuun ja tavalliseen asiaan, mutta täysin tavanomaisesta ja läheisestäkin ilmiöstä voi löytyä yllättäviä ja hämmentäviä puolia.
Kaikki varmasti tietävät mitä informaatio on. Tai pikemminkin osaavat viitata oikeaan ilmiöön, vaikkeivät osaisikaan antaa mitään filosofisesti päteviä määritelmiä. Siinä missä tekniikka (tai ”teknologia”) oli viime vuosisadalla se merkittävin kulttuuria muovaava tekijä (yhä merkittävä), tällä vuosisadalla se on erityisesti informaatiotekniikka sekä luonnollisesti sitä ohjaavat poliittiset ratkaisut.
Vaikka tietoyhteiskunnan (tai informaatio-) yksityiskohtaisuuksia harva ymmärtää kunnolla, me kaikki ymmärrämme, että informaatio on nykyajan valuuttaa ja että tämä tietoyhteiskunta on ainakin olevinaan äärimmäisen tärkeä nykyajan ominaisuus.
Informaatiota ei ole pelkästään tarjolla vaan sitä aivan syötetään, jopa pakkosyötetään. Tässä ongelmaksi tulee ylitarjonta; relevantin tiedon poimiminen mielekkääseen muotoon jää yhä enemmän kansalaisten omalle vastuulle. Perinteisellä medialla on siis toki yhä osansa, vaikka seulomista ja ohjaamista tapahtuukin jo laajalti uusin tavoin.
Härnäämässä ovat informaation sisarukset: disinformaatio, misinformaatio sekäunformaatio. Ensimmäiset kaksi lienevät useimmille tuttuja. Disinformaatio on tietoista harhaanjohtavaa sumutusta, jossa faktat ovat usein joko virheellisiä tai ainakin epävarmoja. Misinformaatio on tahattomasti virheellistä (tai todennettamattomissa olevaa) tietoa tai luuloa. Yksi internetin erityispiirteistä on tällaisen misinformaation sporadinen muodostuminen ja spontaani leviäminen.
Paremman termin puutteessa kutsun informaation vastakohtaa tässä unformaatioksi. Kun informaatiota tarjotaan ja se otetaan vastaan, vastaanottaja tietää jonkin asian, jota ei aiemmin tiennyt. Unformaatiossa käy toisin päin: kun se otetaan vastaan, vastaanottaja ei enää tiedä asiaa, jonka aiemmin tiesi. (eksformaatio olisi kenties lingvistisesti oikeampi termi, mutta tätä käytetään jo kommunikaatioteoriassa toisenlaisissa merkityksissä, joskaan ei käsittääkseni erityisen laajasti)
Tämänkaltainen tiedon poistaminen saattaa tuntua kummalliselta, mutta ilmiö ei ole edes erityisen monimutkainen. Unformaatiossa vastaanottaja vakuutetaan siitä, että tämä ei tiedä jotain asiaa, ei ainakaan varmasti, koska informaatiota ei ole – ja joka tapauksessa asia on epäselvä, obskurantti. Lopulta vastaanottaja hylkää aiemman tietonsa täysin eikä kenties enää muista tienneensäkään asiaa.
Todellisuudessahan maailmamme on epäselvä, epävarma ja jopa osaltaan kaoottinen. Elämän keskeisiin arvovalintoihin liittyvä informaatio on aina pohjimmiltaan epävarmaa ja tulkinnallista. Kuitenkin tietyllä varmuudella ja asianmukaisesti todennettua informaatiota käsitellään käytännössä varmana. Unformaation levityksessä käytetään tätä illuusiota hyväksi osoittamalla jonkin tietyn asian pohjimmainen epävarmuus ja jättämällä kuitenkin kaikki muut asiat samalla tavoin käsittelemättä.
Esimerkiksi tuoreen tutkimuksen mukaan viidennes amerikkalaisista uskoo Obaman olevan muslimi, ja miltei puolet ei tiedä presidenttinsä uskontoa. Konservatiivit ovat toistaneen epäilyksiä presidentin syntymäperästä ja uskonnosta – radikaalimmat väittävät tämän syntyneen Keniassa ja olevan muslimi. Maltillisemmat käyttävät näitä väitteitä hämmentääkseen kansaa. Nämä kun ovat niin hataria väitteitä, että kaikkein toistuvin konservatiivisen median teesi on pikemminkin, että ”me” tai ”kansa” (eli ’sinä’), emme tiedä varmasti, koska yksi väite sanoo yhtä, toinen toista.
Politiikassa mustamaalaaminen on usein kätevä tapa käyttää hyväksi disinformaatiota. Vastustajasta (joko henkilöstä tai puolueesta) kaivetaan esiin ikäviä asioita ja toivotaan näiden leviävän skandaalinomaisesti mediassa. Vaarana mustamaalaamisessa on se, että yleisö saattaakin kääntää sympatiansa syytösten uhrin puoleen ja kääntyä mustamaalaajaa vastaan. Jossain määrin vaarattomampaa on käyttää unformaatiota, eli kertoa yleisölle, että poliittisesta vastustajasta ei tiedetä mitään – että puolue tai henkilö on tuntematon, ikään kuin asiaankuuluvaa informaatiota ei olisi missään olemassa. Tätä toistamalla estetään monia ihmisiä ottamasta selvää.
Perinteisen median suuri ongelma on siinä, että sen pitäisi yhtäältä onnistua käsittelemään asioita neutraalisti ja objektiivisesti, mutta toisaalta sen pitäisi välttää hämmentämästä yleisöä sekoittamalla (varmennettavaa) informaatiota misinformaation ja disinformaation kanssa. Toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa toimivat suuret uutiskanavat, suomalainen media ei ole perinteisesti tarttunut unformaation syöttiin edes vaalien alla, ja se on tuntunut suhtautuvan nuivasti ilmeisiin mustamaalausyrityksiin. Vaalien lähestyessä on mielenkiintoista nähdä kuinka perinteinen media (journalismi ja hournalismi) onnistuu jakamaan tarpeellista informaatiota yleisölle. Vielä mielenkiintoisempaa on tarkkailla sosiaalista mediaa ja sen mahdollista vaikutusta.
Piraattipuolue osallistuu vuoden 2011 eduskuntavaaleihin.
Lisää hyllyille jääneitä sekakuorosävellyksiä. Tästäkään ei ole minulla oikeastaan mitään sanottavaa, muuta kuin että sävellys on syntynyt samoihin aikaan usean muun samankaltaisen sävellyksen kanssa muutama vuosi sitten. Useimmissa näistä on ollut selkeä ajatus taustalla, mutta sanoitukset odottavat vielä.
Journalismi on pohjimmiltaan (etymologisestikin) päivän sykleissä tapahtuvaa taaksepäin katsomista (retrospektio). Vaikka paperinen meedia (ei saa sekoittaa meedioon, joka vetää jutut niin ikään ilmasta) ilmestyykin päivittäin, se pyrkii hyperaktiivisen median lailla ja hengessä elämään tässä hetkessä ja siten ikään kuin murtamaan päivittäisyyden kahleet. Hournalismi (hour = hetki; houre = lähdeviitteetön esitys) onkin selvästi aikaamme sopivampi konsepti. Viitteettömyys on toki suhteellinen käsite, sillä viitata voi myös eräänlaiseen talossa vallitsevaan kollektiiviseen fiilikseen tai siihen että ”on puhuttu”. Kun lähteet ovat olemassa, niitä on toki kyettävä suojelemaan.
Hetkeä lyhyempi subjektiivisen (eli yksilölliseen havaintoon perustuva) ajan käsite on hekti. Siinä missä hetkittäiset tapahtumat ovat ohikiitäviä ja harvoin merkittäviä journalistisesta (päivittäisestä) näkökulmasta, hektikkäiset tapahtumat eivät ehdi edes ohi kiitämään ja ovat harvoin merkittäviä hournalistisesta (hetkittäisestä) näkökulmasta.
Tätä kaikkea valaissee seuraava: oletteko huomanneet, ettei televisiossa enää lue ”hetkinen”, kuten ennen vanhaan kovin usein luki. Meidän aikamme on sen verran hektinen, että hetkinen on liian pitkä. Hetkisen aikana ehtii pienempi valtio mennä jo konkurssiin.
Nykyisin monessa käänteessä on vanhanaikaista puhua ”uutisista”, nykyisen hypermedian välittömyyden vuoksi. Kaikki on heti jo vanhaa, koettua. Se, mikä oli hetki sitten vanhaa, on nyt jo wanha.
Uutisen sijaan voidaan puhua vanhasesta - jutusta, jonka kaikki jo ainakin periaatteessa tiesivät tai ovat aina tienneet, eli että jää on liukasta ja että hallitus on pimittänyt tärkeää tietoa. Hournalismissa tähän viitataan myös leikillisesti ikään kuin sisäpiirijargonin kautta: ”Vanhanen ei muista”, ”Vanhanen korruptiovyyhdin keskellä”.
Hournalismin synnyttämiä keskeisiä uustermejä ovat ’sala’, ’kohu’, ’seksi’ sekä ’matti nykänen’. Sala tarkoittaa suurelta osin samaa kuin julki. Salainen asia on julkinen asia, josta ihmiset eivät ole vielä meedian näkökulmasta riittävän tietoisia. Kohu tarkoittaa sitä, että asia ei ole perinteisessä mielessä lainkaan kiinnostava. Seksi on juttuun tai jopa ”uutiseen” liittyvä piirre, jonka on ymmärrettävä herättävän tai tulevan herättää huomiota. Matti Nykänen on suomalaisen kohuelokuvan päähenkilö, jonka ovat luoneet, ’kirjoittaneet’, eräänlaisessa wikeistä ja padeista kehittyneemmässä yhteistyössä useat suomalaiset toimittajat.
Jälkihuomautus: kritiikki ei ole aiemmin tarkoittanut kielteistä suhtautumista vaan tarkkaa analyysiä: armotonta syyniä, joka voi olla myönteistäkin yhtä hyvin. Tässä vanhassa merkityksessä tarvitsemme lähdekritiikkiä kipeästi kaikessa. Monta kertaa kipeämmin tarvitsemme aihekritiikkiä. Ja se on sitä kuuluisaa arvokeskustelua.
Viikon teos on sävelletty bändilleni Earl Slimille, ja tähän on oikeasti jo olemassa sanatkin. Tyyli on rauhallista progefiilistelyä ja mukana on paljon isoa harmoniaa ja muuta eeppistä materiaalia.
Osa nuoteista lauletaan (suurin piirtein ensimmäisen sivun ensimmäiset kaksi riviä sekä rivit 9-10 ja toiselta sivulta rivit 2-3 ja 7-9) ja osa on välisoittoja. Useamman tahdin taukomerkityt osiot ovat sooloja.
”Avarassa” on fyysisen ja henkisen avaruuden pohdinnan ja ymmärtämisen (ympäri -> ymmärtää) konseptiin sävelletty lyhyt ohjelmakappale, jonka ensisijaisena kohteena on ystäväni lyhyelokuvaprojekti. Instrumenttina ovat normaalit kirkkourut.
Sävellykseen ei ole kirjoitettu lainkaan jalkiota, vaan sellaisen saa tarpeen mukaan lisätä; kuka mitenkin tykkää steppailla. Myöskään tempomerkintää ei ole, koska se saattaisi häiritä liiaksi tilantäytöllistä tulkinnanvapautta. Liitin tällä kertaa mukaan pikaisen midi”sovituksen”(mp3), jonka funktio on vain antaa alkeellinen kuva sävellyksestä kokonaisuutena. Eli esimerkiksi mitään tempovaihtelua tai muutakaan dynamiikkaa siinä ei ole mukana. Soittotaitoisten ei siis kannata ottaa sitä erityisen vakavasti.
Kalmari on tehty erityisesti torvelle. Tarkemmin mielessä on ollut käyrätorvi, jolle jazzia harvemmin sävelletään. Jotenkin yhdistän pehmeämmän käyrätorven saundin meren syvyyksiin - jostain elokuvamusiikista tämäkin varmasti.
Jälleen kerran ajattelen taustalle jonkinlaista hip-hop-vaikutteista poljentoa, jolla kappaleeseen saisi mahdollisimman paljon utuista tunnelmaa sekä rentoa hitautta. Puhaltajan suuri haaste on tasapainoilla pehmeyden ja ajoittaisen terävyyden välillä.
Keitäköhän nämä kantasuomalaiset ovat, joiden tulevaisuudesta ollaan kovin huolissaan? Ovatko ne sellaisia, joilla on yksi uskonto, yksi kieli, yksi suvivirsi, yksi kokolihapihvi ja yksi vitsi? En välttämättä kuulu kantasuomalaisiin ja siksi pohdinkin, mitä minun tulisi tuumia tästä marginalisoitumisesta, semminkin kun minusta tuntuu vahvasti siltä, että tämä marginalisoituminen on jo tapahtunut: kantasuomalaiset edustavat jo vähemmistöä Suomessa. Suurin osa meistä ei ole omaksunut tällaista yhtäläistä arvostoa. En toki myöskään väitä, että olisi olemassa jokin selkeä enemmistö näiden mainittujen muuttujien suhteen.
Kantasuomalaisiksi voisi toisaalta myös kutsua sellaisia ihmisiä jotka ovat huolissaan kantasuomalaisten kadosta. Viimeisimpien kyselyiden valossa näitä tällaisia ”kantasuomalaisia” on yhdeksästä kymmeneen prosenttiin äänestäjistä. Luku on kuulemma voimakkaasti kasvanut.
Kesä on kuumimmillaan ja kappaleetkin rauhoittuvat. Toki kuten Cherokeetakin voi soittaa riehakkaasti sekä letkeän vauhdikkaasti, ei tämänkertaisen kappaleen tempomerkintään tule jäädä jumiin. Aivan yhtä joustava ja monipuolinen tämä ei silti välttämättä ole. Tahtia kiihdyttäessä kannattaa varsinkin väliosassa ottaa vapauksia melodian suhteen.
Oli kai aika palata jonkinlaisille ”juurille” kaiken fuusion ja uuden aallon bopin jälkeen. Tässäkin kuulen tosin jostain kumman syystä taustalla ajoittain elektronisen musiikin aikakaudelle (esim. acid jazz) ominaisen konemaisen rennosti soljuvan beatin, mutta melodian ja suurimmaksi osaksi harmonian suhteen tässä ei ole mitään erityisen vaikeaa tai nykyaikaista. Yksinkertaisuus on aina valttia, mutta harvoin sitä saa päähänsä musikaalisen idean, joka on sekä yksinkertainen että toimiva ja samalla kuitenkin riittävän omalaatuinen. Tilaisuuksiin pitää tarttua - onneksi 1900-luvun alussa sävellettiin paljon loistavia kappaleita, joista saa yhä relevanttia inspiraatiota.
Nälkätaiteilija on hyvin vaikuttava katuesiintyjä. Varsinkin modernina aikana, jolloin varsinainen nälkäkuolema on muinaisen barbarismin muisto, tämä järkähtämättömän itsepäisesti paastoava luuranko herättää paitsi kummastusta, myös kenties pelkoa, kun yleisö saa kosketuksen sellaiseen elämän kaameaan todellisuuteen, minkä olemme pyrkineet kätkemään pois näkyvistämme länsimaisella runsaudenpaljoudellamme.
Kafkan kirjoittaessa kummallisia kertomuksiaan nälkä oli suurten ihmisjoukkojen todellisuutta. Tuolloin kehoaan piinaava esiintyjä oli vielä käsittämättömämpi spektaakkeli, koska se taisteli kaikkia elämän realiteetteja vastaan. Nyt, äärimmäisten kokemustemme aikakautena, joko asetamme uhmakkaan kieltäytyjän poliittisen kamppailun kontekstiin tai käytämme kiinnekohtana extreme-urheilua tai taaimmaisen totuuden, valaistumisen, etsimistä itämaisessa meditaatiossa.
Kafkan kertomuksessa nälkätaiteilija päätyy sirkukseen, jossa yleisö yhä harvemmin vaivautuu pysähtymään tämän häkin viereen. Kiinnostus lopahtaa asteittain ja paastoaja kuihtuu kuihtumistaan vailla minkäänlaista kontrollia, kunnes lopulta menehtynyt varjo ihmisestä siirretään sivuun ja täysin käyttökelpoiseen häkkiin asetetaan nuori pantteri, joka oitis vangitsee yleisön kiinnostuksen.
Kafka kuoli niin ikään nälkään. Kyse ei ollut ruoan puutteesta - aivan niin köyhä tai ystäviä vailla hän ei ollut - vaan vaivasta, jonka vuoksi syöminen ei onnistunut. Ironista tässä on se, että kertomuksen päähenkilölläkin oli pakottava syy ani harvoin keskeytyneeseen hurjaan paastoonsa: hän ei esittänytkään nälkää omasta tahdostaan.
Ennen kuolemaansa Kafka määräsi kaikki kirjoituksensa hävitettäviksi. Mitä ilmeisemmin epäonnistuneen kirjailijan viimeistä tahtoa ei kunnioitettu. Lopulta hänellä ei käytännössä siis ollut oikeutta luovan työnsä tuloksiin. Olisiko pitänyt olla?
Olen suurelta osin pitänyt eräänlaista kesälomaa poliittisesta bloggamisesta, vaikka aiheita olisi kaiken aikaa. Kesätyö vie aikaa ja jotenkin kesällä kirjoittamiseen tuntuu olevan vaikeampi keskittyä. Kuitenkaan säveltämistä en jätä, vaikka välillä aika ei tunnu riittävän. Loppujen lopuksi musiikin työstäminen on kuitenkin minulle kovin rentouttavaa ja mielekästä.
Tällä kertaa mitään varsinaista teemaa ei ole. Edes nimellä ei ole varsinaista yhteyttä mihinkään. Tyyli alkaa olla kovin ominaista: kevyttä fuusiota jossa peruskomppaus otetaan kuitenkin suurelta osin bebopista. Introa lukuunottamatta tahtilaji ei vaihdu. Kuvioiden taustalla on tässä suurelta osin leikkiminen 11-soinnuilla.
Sneferu oli faaraoista se, joka opetti muinaisilla egyptiläisille, kuinka rakennetaan pyramideja. Hänen aikanaan rakentuivat suuri punainen pyramidi sekä vääntynyt pyramidi. Kappale on impulsiivista boppia. Tätä nyt tuntuu tulevan.
Sneferuun ei ole erityisiä ohjeita. Kolmanneksi viimeistä riviä voi moninkertaistaa sooloissa. Tietynlainen maanisuus sopii erityisesti tämän kappaleen tunnelmaan.
Toisinaan ideat eivät millään tunnu etenevän. Muodostuu kelpo melodianpätkä ja harmoniaa ja näihin liittyvää määrittelemätöntä fiilistä, mutta kokonaisuus on puutteellinen. Mitä pidempään näitä palasia kääntelee ja vääntelee, sitä vähemmän tuntuu minkään muuttaminen luonnistuvan. Mieli alkaa käsitellä keskeneräistä rypästä yhä enemmän valmiina kokonaisuutena, johon ei lisätä mitään. Ja kuitenkin se on niin ilmeisesti keskeneräinen.
Yksi mahdollinen ratkaisu on rikkoa rypäs ja liittää palasia uuteen pohjaan. Näin toimimalla saattaa pelastaa toimivan idean tai ideoita hitaalta kuolemalta; ikään kuin ottaisi terveen oksan kehnosta kasvista ja oksastaisi parempaan.
Näin syntyi tämänkertainen teos. Vanha konsepti ei edennyt, joten aloitin vapaasti uuden täysin aiempaan liittymättömän teeman pitäen kuitenkin takaraivossa aiempaa materiaalia. Tässä luonnollisesti tuntuu, että eri osat pikemminkin vähän nujakoivat keskenään kuin sulautuvat yhteen, mutta minusta yhtenäisyys on silti riittävä.
Jälleen progressiivista fuusiota. Ideasta voi olla hyvin hankala saada aluksi kiinni. Aluksi kannattaa ajatella 15/16 suorana 4/4:na ja muutenkin keskittyä soittamaan harmoniaa välittämättä kaikista tarkoista rytminvaihdoksista. Samoin sointuja voi usein yksinkertaistaa ilman että kappaleen idea karkaa. b5:sia ei yleensä kannata jättää huomioimatta, mutta harmonia ei juuri kärsi, vaikka esimerkiksi 9-soinnut soittaisi seiskoina.
Toisinaan sellaiset yksinkertaiset kuviot jäävät ”vaivaamaan”. Tätä kappaleessa esiintyvää kahdennettua kvinttiä jäin toisen sävellyksen jäljestä toistamaan erilaisissa harmonioissa miltei pakonomaisesti. En silti kuollaksenikaan kykene tätä lyhyttä motiivia sen yksinkertaisuudesta huolimatta yhdistämään kuin Intelin sävelmään, mikä sekin on kuitenkin liian erilainen (itselläni on ollut AMD). Joka tapauksessa tämän idean ympärille sitten kokoontuivat nämä pari harmoniakulkua ja niin edelleen. Vähitellen tapailluista melodioista kumpuaa sointukuvioita; nämä ovat tavallisesti se ensimmäinen asia jonka kirjoitan sävellyksestä ylös. Usea vanhempi sävellykseni on tähän päivään mennessä säilynyt pelkkinä sointuina, joista voin aina vain toivoa muistavani tauon jälkeen kuinka melodia kulkee. Kun soinnut on saatu kirjoitettua, käyn tietokoneelle luonnostelemaan nuotteja suurpiirteiseen muotoonsa. Sitten hypin koneen ja pianon välillä kunnes lopputulos miellyttää riittävästi.
Minusta on aina jotenkin virheellistä kutsua sanoittamatonta sävellystä balladiksi, mutta termi kuitenkin kuvaa teoksen tunnelmaa parhaiten. Mahdollisten käytännön ratkaisujen puolesta samansuuntaisuutta löysin parin esimerkin verran: Benny Golsonin I Remember Clifford Freddie Hubbardin esittämänä sekä Stan Getzin esittämä standardi Misty (en tosin pidä kovin hurjasti Getzin korukuvioista tässä versiossa). Pientä ideaa oli sanoista, mutta minun on vain niin paljon helpompi tapailla säveliä kuin sanoja. Sanojen ollessa kyseessä ylikriittinen analyyttinen puoli valtaa ajatukset ja tukahduttaa herkästi koko luovan prosessin. Mutta ehkä vielä joskus.
Bebopista on vaikea päästä irti: se vie mukanaan. Siinä missä normaalimman swingin improvisointi on vaihtelevasti estettistä tyylittelyä tai leikillistä kikkailua, bebopissa se on raivoikas seikkailu. Se on kamppailua - jaakobinpainia hurjassa harmonian virrassa. Olen soitellut paljon sellaisia loistavia teoksia kuten Jackie McLeanin Appointment in Ghana, Tadd Dameronin Ladybird (Dameronin kappaleita jaksaa aina soittaa pitkään) sekä beboppina tuttu Ray Noblen Cherokee (Wyntonin Marsaliksen versio toimii hyvänä osoituksena kappaleen mahdollisuuksista). Itse asiassa kerrotaan juuri tämän kappaleen innoittaneen Charlie Parkeria kehittämään oman improvisointitekniikkansa josta muodostui uuden genren selkäranka.
Kirjoitin muutama vuosi sitten useampia neliäänisiä sekakuorosävellyksiä; lähes kaikki näistä ajattelin lähinnä hengellisiksi lauluiksi. En kuitenkaan koskaan saanut kirjoitettua mihinkään näistä sanoituksia ja siksi ne ovatkin jääneet arkistoihin pölyttymään. Aion täällä julkaista niistä muutaman. Nimeäminen on tässä välttämätön paha.
Joudun nyt esittämään pahoittelut niille muutamalle, jotka näitä kappaleita yrittävät soittaa. On pitänyt tehdä enemmän sellaisia suoraviivaisia ja helposti omaksuttavia sävelmiä. Tässä kappaleessa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta siitä on taas varmasti kovin hankala saada otetta ilman jonkinlaista ääninäytettä. Minkäs minä sille voin että muita tahtilajeja on hauskempi käyttää? Yhteentoista ”lasken” tässä yleensä 4+3+4 (taa-taa, taa-ti, taa-taa) ja välissä olevat kahdettoista menevät ensin 4+4+4 ja myöhemmin 4+3+5 (siis jäljitellen pitkälti yhdentoista tahtia). Nimeä tuskin tarvitsee selittää.
Kappaleen motivaatiosta osa voidaan jäljittää Weather Reportin funkahtavimpiin biiseihin sekä oman bändin progeiluun. Rajahan fuusion ja progressiivisen rockin välillä voi usein olla häilyvä, tässä kappaleessa ei minusta niinkään. Mutta eiköhän tämäkin silti jossain vaiheessa tunkeudu Earl Slimin soittolistalle.
Tällä kertaa ei tullut traditionaalista helposti toistettavaa muotoa, vaan haluttaessa sooloja pitää (tai kannattaa minusta) lisätä tai laajentaa ”keskeltä”.
Tämä kappale lähti liikkeelle ”hetken lauluna”, kun annoin sormien hieman astella koskettimilla torstaiaamuna kevennetyn bänditreenin lopulla. Melodia muuttui (kehittyi?) hieman matkan varrella, etenkin koska pääsin vasta illalla kotiin soittamaan kappaletta uudestaan. Lisäsin vielä ”b-osan” loppuun sekä säädin hieman sointuja, ja teos oli valmis.
5/4-tahdista huolimatta kappale on varsin yksinkertainen. Idean taustarytmiin voi helpoiten ottaa esimerkiksi siitä ilmeisestä Take Fivestä (live versiot tuntuvat olevan kautta linjan vauhdikkaampia), mutta aivan yhtä hyvin fiilikseen pääsee kuuntelemalla vaikka Mission Impossiblen tunnaria (sitä pitää toki hieman hidastaa) tai Akeboshin popimpaa kappaletta Kami-sama no Shitauchi. Aika pitkälti oikeanlainen ote on Jethro Tullin kappaleessa Living in the Past. Tärkeintä on synkopoida vapaasti edelleen. En minä niitä kahdeksasosanuotteja soita tasaisina, vaikka ne suoriksi olenkin laiskana kirjoittanut :D. Muodon kaksinkertaistaminen toiminee myös.
Tekijänoikeusteollisuus on yrittänyt poistaa thepiratebay.org-torrentsivustoa netistä jo monen vuoden ajan. Monta kertaa olemme saaneet lukea tiedotteita, joiden mukaan sivusto on lopullisesti poistettu, ja kerta toisensa jälkeen se on palannut linjoille vain muutaman tunnin päästä (näitä downtimeja voisi hyvin pitää normaaleina huoltokatkoksina). Huomattuani varhain aamulla Piratebayn olevan taas matalana ja luettuani sitten torrentsivuston viimeisimmän (ilmeisesti saksalaisen) palveluntarjoajan taipuneen painostuksen alla, en juuri uskonut sen pysyvän kiinni kovin pitkään.
Olin tässä oikeassa, mutta uusinta käännettä en olisi kyennyt ennustamaan. Ruotsin piraattipuolue on siis nyt ottanut asiakseen auttaa Piratebaytä. Ylen otsikointi on sinänsä harhaanjohtavaa, että kyseessä ei ole minkäänlainen ”haltuunotto” vaan samanlainen suhde kuin mikä pätee minkä tahansa sivuston ja palveluntarjoajan välillä. Joka tapauksessa Piratpartiet on ottanut kriittisen askeleen sanoista tekoihin. Piratpartietin mukaan torrentsivusto on laillinen: se toimii hakukoneena, eikä sitä siksi tule asettaa vastuuseen sen kautta löytyvästä materiaalista. Ruotsissa itse oikeusprosessi on vielä täysin kesken.
On muistettava, että useat yhtyeet käyttävät yhä tpb:tä levityskanavanaan (esimerkiksi Rednex julkaisi singlensä Piratebayssä) muun muassa koska tällainen levitys on tehokasta sekä täysin ilmaista. Torrentsivustot tarjoavatkin mullistavan jakelukanavan kaikenlaiselle sisällöllä, ja siksi niiden sulkeminen iskee suoraan sananvapautta vastaan. Netissä on valtava määrä samanlaisia sivustoja, eikä Piratebayn vastaiselle ristiretkellä olekaan lopulta mediateollisuudelle kuin periaatteellista merkitystä. Suurelle yleisölle merkitys on varmaankin lähinnä symbolinen. Piratpartiet on mukana Ruotsin parlamenttivaaleissa syksyllä, ja tällaiset käytännön teot antavat tärkeää lisäpotkua kannatukselle. Kaksi paikkaa europarlamentista oli jo suuryllätys; vaalikynnyksen ylittäminen on seuraava menestysaskel.
Suomen Piraattipuolue haluaa sisarpuolueensa tavoin laillistaa ei-kaupallisen tiedostonjakamisen. Se, voidaanko käytännössä mainosrahoitteista välityskanavaa sisältää tähän, on varmasti tulkintakysymys, mutta itse en pidä lainkaan toimivana ratkaisuna kriminalisoida torrentsivustoja. Puolueen muita yleisiä päämääriä on sananvapauden puolustaminen, yksityisyyden suojeleminen sekä yleisesti ottaen vapaan ja turvallisen tietoyhteiskunnan kehittäminen. Itse eduskuntavaaliohjelma 2011, jonka vedoksessa on ollut useampi kymmentä kohtaa, lyödään lukkoon tänä viikonloppuna kevätkokouksessa Vantaalla. Olen itse asettumassa ehdolle Pirkanmaan vaalipiiristä.
Ensimmäisiä varteenotettavia kappaleita aloin tehdä murrosikäisenä löytäessäni tietokonemusiikin. Olin toki soittanut ”omia biisejä” pianolla niin kauan kuin jaksan muistaa, mutta paria poikkeusta lukuunottamatta en kirjoittanut niitä ylös. Demoskenessä, johon tosin en tuolloin tutustunut kuin pintapuolisesti, musiikkia tehtiin lähes poikkeuksetta erilaisilla tracker-ohjelmilla, joita voisi verrata sekvenssereihin. Oleellisena erona, ainakin tuolloin, oli trackereiden helppokäyttöisyys.
Ensimmäinen kokeilemani tracker oli PC:llä Scream Tracker 3, jossa kanavia oli käytössä 16. Pian kuitenkin sitä huomasi että kanavia tarvitaan enemmän (esimerkiksi vaikka vain kaikujakin varten), ja siksi siirryin Impulse Tracker 2.14:n, jossa varsinaisia kanavia saattoi olla 64 ja niin kutsuttuja ”virtuaalisia kanavia” muistaakseni yhteensä 256. Mitä tulee säveltämiseen, ohjelma tarjosi käytännössä kaiken tarpeellisen: saattoi luoda varsin vaivattomasti suuriakin orkestereita soittamaan sävelmiä ja täten saattoi kuulla suoraan sävellyksen mahdollisia toteutuksia. Uupumaan jäivät ainoastaan nuotit: niitä trackerit eivät kirjoittaneet, ja koska kuitenkin ohjelman avulla saattoi päästä niin pitkälle, nuotit tuntuivat tarpeettomilta.
Näitä vanhoja ”modeja” (trackerilla tehtyjä tiedostoja kutsuttiin usein modeiksi aiemmin hyvin yleisen .mod-tiedostopäätteen mukaan) minulle on jäänyt varastoon roikkumaan, ja monia sävelmiä olen nyt alkanut kirjoittaa nuoteiksi. Teen toki muutoksia, ja mitä tulee tämän viikon kappaleeseen, olen leikannut paljon ja vaihtanut käytännössä genreäkin nk. ”demomusiikista” (tyylilaji itsessään) bebop-jazziin.
Kappale on jälleen nopeahko ja monessa mielessä hankala. Soinnut vaihtuvat nopeasti, mutta ne eivät tällä kertaa ole muuten mitenkään monimutkaisia. Nimi on alkuperäinen (n. 1996) ja viitannee tietyn sointukulun ja harmonian löytämisen riemuun.
’Potilas’ on jälleen esimerkki spontaanista sävellyksestä, jonka lopullinen muoto on hiottu loppuun aivan ennen julkistamista. Sinnikäs flunssa on vaihtelevasti vaivannut koko perhettä, siitä nimi.
Tällä kertaa teos on varmaankin hankalampi kuin mikään edellisistä. Tässä on niitä tahtilajin vaihdoksia, tiuhaan vaihtuvia sointuja, paljon synkopointia sekä nopea tahti. Itse nautin erityisesti siitä, että erikoinen rytmi tulee suoraan selkärangasta: kun lähdin ensi kertaa melodiaa soittelemaan, en oikeastaan pannut edes merkille, että kyseessä on alussa 7/4. Toki sitten, kun ajattelin yhdistää alunperin kahtena tahtina olleen kolmannen ja neljännen tahdin lyhyemmäksi (se sitten meni yhdeksään lopulta), jouduin jo miettimään tarkemmin tahtilajia. Jäljempi 5/4-tahti on myös ollut suunnitelmallisempi.
Voin hyvin ymmärtää että tällä kertaa vieläkin harvempi on valmis tätä kappaletta yrittämään ennen jonkinlaista näytettä. Katsotaan, saisinko sellaisen vielä joskus kasaan. Ehkä tämä teos onkin lähinnä niille, jotka kaipaavat erityisiä haasteita. :).
”Mitäköhän muut ajattelevat/ajattelisivat” ei ole välttämättä huono kysymys. Se ei ole aina täysin väärä tapa pohtia käyttäytymistään tai suhtautumistaan. Sosiaalisuus on ihmisyydelle mitä vesi on kalalle, ja tähän sosiaalisuuteen kuuluu olennaisena osana kiinnostus muiden ihmisten käsityksistä, ajatusmaailmasta ja mielentiloista. Kuitenkin, kun tämä kiinnostus voimistuu liikaa ja muuttuu huoleksi, oletukset muiden suhtautumisista alkavat rajoittaa koko ryhmän (’kulttuurin’) ajattelua sekä kahlita sen yksilöitä. Tällöin rationaalinen ajattelu siirtyy syrjään asenteiden, mielikuvien ja laumavaiston tieltä. Tätä ilmiötä ja sen ilmentymistä yksilössä kutsun kirjoituksessa sovinnaisuudeksi.
Sovinnaisuus on moraalin korviketta - eräänlaista moralisointia vailla moraalinäkökulmaa. Sovinnaisuus sopii pääosin niille, jotka eivät ole riittävän kypsiä pohtimaan omia tai muiden eettisiä lähtökohtia heijastamatta pohdintaansa jatkuvasti laumavaistoa.
Sovinnaisuus on pitkälti se syy, miksi uusien puolueiden on niin hankala nousta äänikynnykselle. Riippumatta pienen puolueen kannanotoista, johdosta tai tavoitteista ylipäänsä, suurin osa ihmisistä voi harkita sen äänestämistä vasta kun se on jollain tavoin muodollisesti hyväksytty (esim. edustaja jo päässyt eduskuntaan; jonkinlainen vaalimenestys; puhutaan uutisissa puolueena muiden joukossa tms.). Politiikassa sovinnaisuus on muutenkin hyvin voimakas vaikuttaja: kun jotkut mielipiteet ovat epäsovinnaisia, niistä ei yksinkertaisesti ole mahdollista käydä järkevää julkista keskustelua - itse asiassa jopa asian mainitseminen saatetaan joskus tulkita epäsovinnaiseksi. Tapauskohtaisesti konservatiiviset tahot toki hyötyvät tästä ilmiöstä ja pahimmassa tapauksessa itse suosivat tällaista laumaretoriikkaa: ”Suomi ei ole valmis”, ”suomalaiseen kulttuuriin ei sovi”, ”suurin osa kansasta on sitä mieltä, että” ja niin edelleen; ja niin keskustelu kuoletetaan.
Passiivi sopii erityisen hyvin sovinnaisuuden ilmaisemiseen. Yleistä on, että puhuja syystä tai toisesta haluaa peitellä omaa sovinnaisajatteluaan, ja heijastaa siksi asenteet kasvottomaan massaan. Usein kuulee tällaista kritiikkiä Piraattipuolueesta: millaisia mielikuvia nimi herättää muissa ja miten muut suhtautuva sen politiikkaan. Omat epäluulot ohjataan toisten ihmisten kautta. Normit luovat turvallisuudentunnetta.
Kun puhun tässä lähinnä meistä suomalaisista, en toki väitä muiden kansakuntien olevan tässä suhteessa erilaisia taikka samanlaisia - niistä minulla ei ole riittävästi kokemusta tai muutakaan tietoa. Tuskin kuitenkaan muualla tämä ilmiö on kovin erilainen. Varmasti sovinnaisuussäädökset vaihtelevat runsaasti paikasta toiseen, mutta en usko, että ihmiset eivät yleisesti ottaen olisi taipuvaisia turvautumaan laumansa normeihin.
Lopuksi pitää muistuttaa, että ihminen saattaa toki pitää yleisesti epäsovinnaisia ilmiöitä epäsuotavina ja silti vähät välittää sovinnaisuudesta sinänsä - tai jopa itse käyttäytyä sovinnaisesti. Syyt saattavat, ainakin teoriassa, olla rationaaliset. Toisaalta yksilö ei aina itse tunnista riittävän hyvin perusteita mielipiteidensä ja asenteidensa taustalla, ja saattaa löytää moninaisia selityksiä näkemyksille, jotka kuitenkin loppujen lopuksi pohjautuvat laumavaistoon. Oletuksenahan me pidämme itseämme aina ajattelevina ihmisinä.
Tämä kappale säveltyi oikeastaan jo viime vuoden puolella, käytännössä kahtena erillisenä yönä niin, että kuulokkeet painoivat lopussa korvia armottomasti. Pari yksityiskohtaa viimeistelin juuri äsken. Nimetty (nyt) kolmivuotiaan tyttäreni mukaan.
Kappaleella ei nimen lisäksi ole oikeastaan mitään yhteyttä Wayne Shorterin vastaavaan. Hassua muuten, että nämä ovat kirjaimellisesti kuin ”yö ja päivä” - siinä missä kaikki kuulemani versiot Davisista lähtien kuulostavan unenomaisilta, tämä kappale (vaikka sävelsinkin yöllä) on niin valveilla kuin vain mahdollista. Ne keillä on lapsia ymmärtänevät nyt varmasti oitis logiikan kappaleen nimen taustalla.
Tämänkertaisen kappaleen idea alkoi toissaviikolla ja pääsi kehittymään, kun lentoni Eurooppaan (ja sieltä takaisin) peruuntuivat. Olisin osallistunut PPI:n (Pirate Parties International, eräänlainen piraattipuolueiden yhteistyöjärjestö) kansainväliseen kokoukseen Brysselissä paikan päällä, mutta tuhkapilven vuoksi jouduin tyytymään etäosallistumiseen (johon puitteet oli järjestetty varsin kohtuullisesti). Bloggasin kokouksesta ja sen merkityksestä Piraattipuolueen blogissa. Matkustamiseen varattua aikaa vapautui siis yllättäen ja käytin osan luovaan työhön, minkä tuloksena on muun muassa tämä kappale.
Tyyli on lähinnä perinteistä bebopia, vaikka esimerkiksi harmonia ei minusta kuulosta tyylilajille ominaiselta eikä melodia ole niin impulsiivinen. Tarkoitan siis tällä, miten olen aluksi kuvitellut kappaleen toteutettavan. Soitan tätä itse paljon nuotteja synkopoidummin, mikä käsittääkseni kuuluu asiaan. Päätin tällä kertaa laittaa mukaan myös version, jossa sointuja on yksinkertaistettu. Ainahan toki kappaleisiin voi itse kukin tehdä sopivia muutoksia tilanteen mukaan. Näitä minun teoksiani saa vielä vapaasti muokata muutenkin.
’Frederikshavn’ syntyi itse asiassa yli viisi vuotta sitten asuessani ensimmäisiä kuukausia Tampereella ja aloitellessani opiskelujani. Tämä oli suhteellisen hiljaista aikaa. Vaikka tunsinkin paljon ihmisiä ja sosiaalista toimintaa oli mukavasti, oli kuitenkin paljon rauhallisia tuokioita jolloin tuli muisteltua Tanskaa. Tämä pohjoinen kolkka, jossa olin ennen paluuta viettänyt pari kuukautta, palasi uudestaan ja uudestaan mieleen. Samalla sormet syyhysivät päästä tekemään taas musiikkia, josta olin pitänyt harvinaisen pitkää taukoa; erityisesti sellaista teknisesti yksinkertaista lo-fi kamaa, josta olin pyrkinyt aiemmin siirtymään eteenpäin. Tracker-musiikista tulen varmasti tekemään myöhemmin selkoa, sillä se on sen verran kulttuurillisesti mielenkiintoinen ilmiö. Kiehtovuudesta kertoo se että jouduin pitkään miettimään pitäisikö träkkäystä kutsua genreksi vai tekniikaksi - yksiselitteistä vastausta ei ole. Kyse ei ole edes siitä että termiä vastaa kaksi konseptia, vaan että musiikinteon rakenne vaikuttaa hyvin paljon siihen, millaista musiikkia tulee, vaikka tämä musiikki itsessään jakautuisikin, ja jakautuukin, miltei kaikkiin mahdollisiin genreihin. Oli kyseessä ”träkätty” valssi, tekno, kitarafiilistely jne, mukana on aina yhdistävä tyyli.
Joten niin syntyi ’Frederikshavn’, kirjaimellisesti kaikessa hiljaisuudessa alunperin modiksi ja nyt nuoteiksi mukailtuna, muokattuna, kierrätettynä. Viikon 16 teos: ’Frederikshavn’ (13.4.2010)
Aiemmista poiketen nuotit edustavat periaatteessa kokonaista kappaletta kertauksineen. Toki alkuperäisessä modissa monotonista introa on pitempään ja toisaalta muotoa voi nytkin toistaa vapaammilla sooloilla. Laitoin myös nuotit kolmelle instrumentille. Ylimpänä on sooloinstrumentti (alunperin trumpettisaundi), keskellä urut (suurimmaksi osaksi yhden käden nuotit suorastaan vaativat soittajaa laajentamaan) sekä alimpana basso. Tyyliksi merkitsin ”acid jazz”. En itse asiassa tunne genreä juuri lainkaan, mutta modiin ’träkkäsin’ rummut, jotka kovasti ainakin muistuttavat hip-hop-tyylisiä loopattuja komppeja.
Julkaisuprojektin kolmantena osana on pitkälti spontaanisti syntynyt sävellys; viimeistelyyn toki kului aikaa ja se vaati myös normaalia paneutumista. Nimeä piti miettiä kauan ja lopulta alkoi hahmottua sanoitustakin - todennäköisesti lisään sen jossain vaiheessa myös kunhan sekin valmistuu, tuskin kuitenkaan itsenäisenä ’teoksena’ :).
Vaikka lähtökohtaisesti soittelin tätä rauhallisena balladina, se alkoi kuulostaa mukavammalta hieman nopeammalla tempolla ja siksi nostin tempomerkinnän nuotteihin. Voisin kuvitella toimivan toteutuksen niin että alku sekä loppu soitetaan rauhallisesti (varsinkin jos lyriikat ovat mukana) ja tempo kiihdytetään nuotiston lopun des-mollien aikana sooloja silmällä,tai korvalla, pitäen.
Näissä julkaisuissa tuntuu aikaa kuluvan blogin kirjoittamiseen, sanamuotojen miettimiseen, nimen valintaan sekä varsinkin nuottien muotoiluun ja niiden siirtämiseen pdf-muotoon - kaikkeen tähän miltei yhtä paljon kuin itse säveltämiseen! Näin ei toki ole; harha johtunee siitä että säveltäminen ja siinä lomassa soitteleminen nyt vain on kivaa - ja yllättävän koukuttavaa.
”Internet ei ole mikään villi länsi”. Tähän fraasiin törmää ajoittain keskusteluissa nettiin liittyvästä lainsäädännöstä, erityisesti nykyaikaisesta tekijänoikeuskeskustelusta. Lauseen taustalla on ajatus Amerikan villistä lännestä erityisesti 1800-luvulla - paikasta, jossa lain toimeenpaneminen on joiltain osin epävarmaa, toisilta osin olematonta. Länsi oli se ilmansuunta, josta löytyi uutta maata. Vielä olennaisemmin se oli se ilmansuunta jota valtio ei vielä ollut ottanut hallintaansa, ellei sitten paperilla. Vasta uudisasutuksen vakiinnuttua riittävästi valtio järjesti rajamailla kunnollista valvontaa ja kontrollia, ja samalla rajaseutu siirtyi yhä lännemmäksi, kunnes länttä ei enää ollut.
Euroopasta mm. uskonnollista vainoa pakoon muuttaville koko Amerikan manner oli villiä länttä. Edisonin patentteja (lopulta voitokkaasti) vastustaneille elokuvantekijöille Kalifornian Hollywood oli 1900-luvun alussa villiä länttä. Nykyisin monille villiä länttä, ainakin paremman puutteessa (ei avaruuteenkaan pääse), edustaa internet. Ei voi sanoa, etteivätkö lait lainkaan pätisi netissä mutta kyse onkin lakien valvonnasta ja toimeenpanemisesta käytännössä. Monissa tapauksissa voidaan sanoa, että internetiä käyttäen monia lakeja voi varsin turvallisesti kiertää. Useiden lakien kohdalla tämä on erittäin hyvä asia.
Uusin USA:n armeijaa koskettava skandaali on tästä mitä mainioin esimerkki. Salatun videomateriaalin julkaisi eilen Wikileaks-sivusto, jonka tarkoituksena on tarjota mahdollisuus vuotaa tärkeää tietoa anonyymisti. Suomen mediakinonjoherännytuutiseen, joten en tässä tee tarkempaa selkoa asiasta. Toki media pyrkii näköjään antamaan neutraalin kuvan (vaikka otsikot saattavat ollakin räikeitä), joten kannattaa katsoa itse video. (myös youtubessa, ainakin toistaiseksi)
On kiistanalaista, kuinka paljon syyllisyyttä on oikeutettua sälyttää Apache-helikopterin miehistön niskoille; lopulta tapaus oli kuitenkin, ainakin jossain määrin, inhimillisten erehdysten tuote. Joka tapauksessa sotilaiden kommentit ovat karua kuultavaa ja kertovat minusta enemmän sodan raakuuksista kuin kuvat silvotuista ruumiista. Tietyssä mielessä nämä sotilaatkin ovat sodan uhreja.
Olennaista itse skandaalissa on se, että USA ei antanut välikohtauksesta muuta tietoa kuin peittelevää propagandaa. Videomateriaali luokiteltiin salaiseksi, eikä Reuters (jonka sotakirjeenvaihtajat saivat surmansa) saanut tarkastella sitä vaikka vetosi erityiseen tiedon vapautta koskevaan säädökseen. Olen itse pitänyt sellaista nyrkkisääntöä, että mikäli materiaalia ei tuoda päivänvaloon, se ei kestä päivänvaloa. Tässä tapauksessa vastaavat epäilyt osoittautuivat tosiksi. Mitään uutta, ainakaan monille meistä, ei ole siinä, että armeijat peittelevät tekemisiään ja turvautuvat valheisiin pyrkiessään oikeuttamaan toimintansa. Sota ei ole politiikan jatke, vaan se on sitä yhtä ja samaa politiikkaa. Tällaiset vuodot ovat kuitenkin äärimmäisen tärkeitä koska ne voivat vakuuttaa loputkin meistä. Ehkä tämän ansiosta voidaan myös saada jonkinlaista oikeutta uhreille ja heidän omaisilleen.
Ilman wikileaksin kaltaisia turvapaikkoja internetissä vieläkin useampi salaisuus jäisi pimentoon ja useampia valhe paljastamatta - me emme tietäisi tästäkään tapauksesta mitään olennaista. Wikileaksin vuodot ovat tietenkin lähtökohtaisesti lainvastaisia. Syy siihen, ettei videota ole vielä poistettu youtubesta, on kenties nk. ”Streisand effekti” - kun materiaalia pyritään sensuroimaan internetissä, se monistuu ’automaattisesti’ ja tulee yhä paremmin suuren yleisön tietoon. Toisaalta tässä tapauksessa toki uutiskynnys on jo ylitetty, ja poistotoimilla ei joka tapauksessa ainakaan voi enää mitään voittaa.
Kun poliitikot pyrkivät säätämään yhä tehokkaampia internetiä kontrolloivia lakeja, juuri tällainen paljastava journalismi on keskeisenä kohteena. Mikäli nämä poliitikot saisivat tahtonsa läpi, tällainen materiaali voitaisiin paljon tehokkaammin poistaa; se edellyttäisi tarkkaa valvontaa ja sitä että palveluntarjoajat ovat vastuussa välittämästään datasta. Tätä me emme tahdo.
Siinä missä massamedia ja viihteeksi muodostunut poliittinen teatteri tahtovat joko tuudittaa ihmiset valheelliseen luottamukseen tai kipulääkitä heidät kyyniseen apaattisuuteen, netin vapaa tiedonvälitys taistelee tätä vastaan. Internet uhmaa tätä tiedon kontrollia - pyritäänpä sananvapautta rajoittamaan tekijänoikeuslainsäädännön, kansallisen turvallisuuden tai jonkin muun käyttökelpoisen säädöstön varjolla. Netti on ollut villi länsi, koska sen on täytynyt olla - lainsäädäntö ei ole kyennyt turvaamaan kansalaisoikeuksia riittävän hyvin. Ei rajamailla toimiva tiedonvälityskään täysin kiitettävästi puolusta sananvapautta ja ihmisten oikeutta tietoon, ja siksi onkin luotava sellaista lainsäädäntöä, joka suojelee näitä oikeuksia niin kattavasti, ettei digitaalisiin rajamaihin ole juuri enää tarvetta.
Viikottaisen julkaisuprojektin toinen osa on letkeämpi 7/4 -tahdin jazzkappale (esim fuusiota). Viivastoista alempi on bassolle ja ylempi sooloinstrumentille, esimerkiksi kitaralle.
Tästä kappaleesta osaan sanoa vielä vähemmän kuin viimeviikkoisesta. Tunnelman kuvittelen varsin rennoksi. Bossa novaahan tässä nyt selvästi on jonkin verran (ei sitä tarvitse siihen sen enempää soittaa, varsinkaan kun tahti ei osu :)), ja inspiraatiota on varmaankin tullutmm. Felicianolta (esim. ’Affirmation’ George Bensonin käsissä) ja Deodatolta (versio Weilin ’Speak Low’sta sopii ainakin tunnelmaan).
[29.10.2010] Laitoin youtubeen näytteen nuottien tueksi, koska varsinkin tästä kappaleesta tuntuu monien olevan vaikea saada otetta. Harvemmin niitä hiljaisia hetkiä tulee kotona; tämän käytin äkkiä hyväkseni, joskin harjoittelu jäi väliin. Kuten kirjoitan videon esittelyssä, olen ensisijaisesti säveltäjä ja vasta toissijaisesti soittaja.
Tulkinta on näytteessä vapaasti improvisoiva ja välillä hapuileva, mutta eiköhän se auta alkuun. Alempi viivasto on tosiaankin jätetty täysin bassolle, enkä sitä huomioi soitossani.
Olen päättänyt alkaa viikoittain julkaista teoksia tässä blogissa. Eli joka viikko ilmestyy yksi teos jossain muodossa. Ainakin nuotteja on luvassa. Motiivit tähän projektiin ovat moninaiset, ehkä olennaisinta on vain julkaiseminen. Miksi yleensä ottaen ihmiset julkistavat luovia töitään? Yhtenä syynä moni ottaa esille jonkinlaisen ansaintatarkoituksen tai jotain siihen liittyvää, mutta tämä tuskin selittää koko luovan kulttuurin kirjoa vaan vain hyvin ohuen, joskin tärkeän ja näkyvän, siivun siitä. Itsestäni tuntuu että luomusten tekemisessä ja niiden esittämisessä muille on jotain hyvin luontaista. Se määrittää meitä ihmisinä. Onhan blogienkin kirjoittaminen omien luovien ajatusten jakamista eteenpäin kaiken muun mahdollisen lisäksi.
Mitä tulee teosten käyttöön, haluan kannustaa levittämään ja käyttämään teoksiani vapaasti. Varsinkin kaikenlainen uusiokäyttö on kannatettavaa. Muita yleisiä huomioita on täällä, mihin myös kerään yhteen nämä teokset.
Saa nähdä mihin asti tätä jossain mielessä varsin tiukkaa viikkotahtia kykenen pitämään yllä. Vuosi olisi varmaankin jonkinlainen osoitus jostain. Toki pari teosta on jo valmiina - pientä puskuria tulisi koko ajan pitää.
Ensimmäisenä on sävellys jonka olen nimennyt rakkaan puolisoni Johannan mukaan. Usein luovuus ja luova prosessi on luonteeltaan sisäänpäin kääntyvää ja muut ulkopuolelleen sulkevaa. Esimerkiksi itselleni on hyvin hankala antaa kenenkään tarkkailla sellaisia teoksia jotka koen keskeneräisiksi (joitain sikäli valmiita teoksia saattaa kuitenkin myöhemmin korjata - raja on tässä mielessä häilyvä mutta itse tuntee selvästi milloin teos on valmis julkiseksi ja milloin vasta raakile). Ei ole myöskään lainkaan itsestään selvää että ylipäänsä voin keskittyä riittävästi luomistyöhöni perheellisenä miehenä jolla on kiireitä, kuten kaikilla. Tekijät tarvitsevat tukea, etenkin henkilökohtaista tukea; (toki yhteiskunnallakin on osansa :)) tästä syystä haluan tämän teoksen muodossa antaa tunnustuksen vaimolleni kaikesta tuesta ja kärsivällisyydestä. Ehkä kappaleen tunnelma henkii jonkinlaista asiaan kuuluvaa kärsivällisyyttä.
Tähän sävellykseen ei ole sanoja, kuten ei moniin muihinkaan sävellyksiini, ainakaan vielä. Koen paljon helpommaksi kirjoittaa sanoja progehenkisiin biiseihin, joita bändini Earl Slim soittaa (joita taas ei tulisi mieleenikään nuotintaa), kuin tällaisiin jazz-standardeista kumpuaviin kappaleisiin. Tempo on hidas, kappaleen tunnelma hillitty mutta terävä. Ohjeena soittamiseen tempomerkinnän lisäksi ’approximately’ - ’suurin piirtein’. Moni hyvä soloisti ei tällaista neuvoa tarvitse, mutta minusta suurpiirteinen ote sopii erityisesti tähän sävellykseen. Tämä ei toki tarkoita etteikö tulkitseminen voisi olla määrätietoista.
UPDATE: Video (tämän funktio on ainoastaan antaa kuva kappaleen kulusta ja tunnelmasta. soitan itse, paitsi epävarmasti, vapaasti - en aivan täysin seuraa nuotteja)
Viime viikolla Tampere Kupli 6713 kävijän ja usean sarjakuva-alan ammattilaisen, asiantuntijan sekä kaupallisen toimijan voimin. Minulla oli kunnia osallistua tapahtumassa kahteen keskustelupaneeliin, joista molemmat olivat varsin avartavia ja hauskojakin - toivottavasti yleisö sai hyvän kuvan puolueesta, vaikka tunnenkin välillä olevani tuuliajolla sarjakuvakulttuurin mittaamattomilla merillä.
Perjantaina Tampereen yliopiston Taloustieteiden laitos järjesti Tampere Kuplii Goes Academic -seminaarin, jossa paneelikeskustelu käsitteli tekijänoikeuksia. Oma alustukseni käsitteli tekijänoikeuslainsäädännössä olevia ongelmakohtia lähinnä kuluttajan ja käyttäjän näkökulmasta. Varatuomari ja KTT Juha Salosen alustus käsitteli tekijänoikeussopimuksia ja oikeuksien luovuttamista sopimusoikeuden näkökulmasta. Alustusten jälkeen keskustelupaneeliin liittyivät sarjakuva-alan tekijäpuolelta Timo Kokkila ja Jyrki Vainio.
Pyrin keskittymään Suomeen ja taidemuodoista sarjakuvaan, mutta se osoittautui varsin hankalaksi. Ensinnäkin Suomen sarjakuvamarkkinat ovat pienet ja sen vuoksi käytännön esimerkkejä tekijänoikeuslain vaikutuksesta kulutukseen ja erilaisiin tapoihin käyttää sisältöä (jakaminen ja uusiokäyttö mukaan lukien) on kovin niukasti; onnistuin itse löytämään niitä sitäkin vähemmän. Suomen kulttuurimarkkinoiden rajallisuus korostuu erityisesti sarjakuvataiteessa. Vain kourallinen päivälehdissä ilmestyvien sarjakuvan tekijöitä ansaitsee toimeentulonsa työllään. Hyvänä ilmentymänä alan marginaalisuudesta pidettiin paneelissa sitä, että suomalaisten sarjakuvataiteilijoiden töitä on joko erittäin niukasti tai ei ollenkaan saatavana ’laittomasta lähteestä’ vertaisverkoista.
Paneeli pohti myös yleisemmältä pohjalta mahdollista laajakaistaveroa, jota on väläytelty mahdollisena ratkaisuna luvattoman jakamisen muodostamiin ongelmiin. Piraattipuolue on lähtökohtaisesti ottanut kriittisen kannan ehdotukseen, kuten myös kasettimaksuihin yleensä. Ensinnäkään ei ole näyttöä siitä, että yleisö syöttäisi vähemmän rajaa kulttuuriteollisuuteen laittoman jakamisen vuoksi, vaan pikemminkin tutkimusten mukaan laitonta jakamista harjoittavat kuluttavat kategorisesti enemmän kulttuurihyödykkeisiin kuin muut; tässä mielessä laajakaistavero olisi tarpeeton ja saattaisi ainoastaan rampauttaa tietoyhteiskuntaa sosiaalisessa mielessä. Toiseksi veron olemassaolo todennäköisesti vähentäisi teoskappaleiden ostoa sekä fanien halua tukea mieliartistejaan. Kolmanneksi tällaisilla institutionaalisilla maksuilla on tapana vain kasvaa; kun maksun motivaationa ovat mediateollisuuden esittämät hurjat ja lievästi sanottuna epärealistiset lukemat menetetyistä tuloista, ei ole mitään syytä olettaa maksun suuruuden riippuvan mistään muista tuloksista.
Laajakaistaveron vastustaminen ei kuitenkaan ole osa Piraattipuolueen puolueohjelmaa, koska mahdollisimman järkevästi toteutettuna ja kaikesta huolimatta se voisi olla kompromissina parempi vaihtoehto kuin tämänhetkinen tekijänoikeuslaki joka paitsi kriminalisoi täysin tiedostonjakamisen, kahlitsee myös teosten uusiokäyttöä aivan liian tarkasti. Voi tosiaankin olla että poliittista tahtoa vapaan tietoyhteiskunnan kehittämiseen ei saada kokoon ilman moisia myönnytyksiä.
Nämä olivat vain yksittäisiä keskustelunjuonteita ja todellisuudessa varsin vähäisiä osia koko keskustelusta. Paljon kiehtovaa keskustelua oli varsinkin tekijöiden asemasta sopimuksia luotaessa sekä erilaisista uusiokäytön esimerkeistä ja niiden arvottamisesta.
Sunnuntain ”piraattipaneelissa” (”käsi poikki varkailta”) keskustelu pyöri lähinnä tuoteväärennösten ympärillä. Piraattipuolue on alusta pitäen suhtautunut kielteisesti kaupalliseen piratismiin, varsinkin fyysisiin tuoteväärennöksiin jotka eivät usein riko pelkästään tekijänoikeuksia vaan myös tavaramerkkisuojaa. Pohjimmiltaan tuoteväärennökset ovat valheellisia - kappaleiden laatu saattaa olla hyvinkin vaihtelevaa ja esimerkiksi väärennetyt figuurit saattavat sisältää aineita joita EU luokittelee myrkyiksi. Lisäksi on todennäköisempää että juuri väärennösten tuotannossa meille oletusarvoisia eettisiä standardeja ei ole toteutettu kunnolla tai lainkaan.
Tuoteväärennösten kitkemisessä on monia käytännön ongelmia. Keskustelussa tuli ilmi, että toisinaan oikeudenomistajat eivät juuri välitä asiasta (varsinkaan kun kyse on pienistä markkinoista Suomessa) jolloin paikallisten jälleenmyyjien on mahdotonta puuttua asiaan. Yhtenä ongelmana on fanien informoiminen. Vaikka valistus voi vaikuttaa auttavasti, se voi helposti kääntyä itseään vastaan, kuten on laajalti käynyt nettipiratismia vastaan käytetyn propagandan suhteen. Moralisoiva ja usein selvästi todellisuudenvastainen (hurjimmasta päästä väitteet että vertaisverkoista lataava tukee ihmiskauppaa) kampanjointi on saanut monet suhtautumaan kaikkeen tekijänoikeusjärjestöiltä tulevaan viestintään epäuskoisesti ja jopa vihamielisesti, mikä on sinänsä valitettavaa.
Olennainen askel kaupallisen piratismin kitkemisessä olisi onnistua kaikessa toiminnassa erottamaan se täysin luvattomasta tiedostonjakamisesta. Ne, jotka eivät lainkaan hyväksy ajatusta nettijakelun laillistamisesta, voisivat kuitenkin myöntää että tätä ilmiötä vastaan taisteleminen on kuitenkin yhteiskunnan kannalta toisarvoista kaupallisen piratismin rinnalla. Toisaalta ei pidä myöskään täysin jättää huomiotta sitä että kaupallinen piratismi saattaa useissa tapauksissa olla jopa hyödyllistä oikeuksien omistajille.
Miksi liikenne ja viestintä ovat yhden ministeriön vastuualuetta? Tälle epäsuhtaiselle avioliitolle ei liene historiallisen postinpalvelun lisäksi muuta selitystä kuin asioiden (nyt tiedon) siirtäminen paikasta toiseen. Moni tietoyhteiskuntamme ongelmista saattaakin johtua siitä että viestintäverkkoa on kehitetty liikenneverkon infrastruktuurin logiikalla. Itse asiassa vaikuttaa pitkälti siltä, että tämän päivän viestintäpolitiikka on pitkälti vain ympätty liikenneministeriön jatkeeksi. Vaikka porvarihallitus onkin siis osittain varsin kiitettävästi pyrkinyt edistämään laajakaistojen leviämistä sekä mahdollistamaan järkevää kilpailua alalla, sen tietoyhteiskuntastrategia on suurelta osin epäonnistunut.
Liikenneverkon ylläpito ei ole perinteisesti edellyttänyt katsausta kansalaisoikeuksien periaatteisiin. Kaikki saavat ajaa mistä mihin haluavat kunhan noudattavat liikennesääntöjä – hankalia ristiriitoja ei aiheudu. Sen sijaan tietoliikenne tuo mukanaan aivan uudenlaisia ongelmia, joihin, joskus ymmärrettävästi, ei ole varauduttu. Esimerkiksi terveydenhuollon käyttöön on otettu täysin yhteensopimattomia järjestelmiä, minkä vuoksi potilaan tietojen siirtäminen osastojen välillä on erityisen työlästä. Liikenteessä tämä olisi vähän kuin jos joutuisit kunnan rajat ylittäessäsi vaihtamaan uuteen autoon. Tällaisia ongelmia olisi ollut hankala täysin välttää ilman kristallipalloa, mutta miksi ihmeessä niitä ei ole heti ryhdytty korjaamaan?
Joihinkin ongelmiin on ajauduttu, koska on vähätelty kriittistä kansalaisoikeusnäkökulmaa. Näitä on paljon vaikeampi sovitella. Esimerkkeinä ovat toimimaton ja sananvapautta pariin otteeseen selkeästi rajoittanut verkkosensuurijärjestelmä, sähköisenäänestyksenfarssi, sekä viestintäministeriön miltei täydellinen vaikeneminen Ruotsin urkintalaista.
Viestintäministeri Suvi Lindén vakuuttelee Nykypäivän haastattelussa Suomen tietoyhteiskuntakehityksen olevan oikeilla raiteillaan. Tälle ajatukselle on vaikea löytää älyllistä oikeutusta, kun juuri mikään ei ole toiminut niin kuin olisi pitänyt. Lisäksi suljetut järjestelmät ovat vieläkin aina se ensisijainen ratkaisu, vaikka pienen kansakuntamme järkevä kilpailuvaltti olisi nimenomaan vapaa lähdekoodi ja sen ympärillä avoin tietoyhteiskunta. Eikö esimerkiksi suomalaisesta vapaan lähdekoodin käyttöjärjestelmästä Linuxista ole voitu oppia yhtään mitään?
Tarkoitus ei ole pelkästään syyttää Lindéniä, sillä tuskin suunta olisi merkittävästi muuttunut, vaikka ohjaksissa olisi ollut joku muu. Suomen hallituspuolueilla ei vain yksinkertaisesti ole ollut tarjota vaihtoehtoja. Ministerin eroa on ollut helppo vaatia, mutta sitä olennaisempaa olisi että ainakin ensin tunnustettaisiin selvästi tehdyt möhläykset ja otettaisiin niistä opiksi. Ehkä tämäkin on liikaa vaadittu.
On myönnettävä että Lindénin ajatus valtionvarainministeriössä toimivasta tietoyhteiskuntaministeristä on kannatettava, sillä liikenne- ja viestintäministeriö ei yksinkertaisesti ole nykyaikainen yhdistelmä. Toisaalta tietoyhteiskuntaministeri vastaisi myös selkeästi sähköisistä oikeuksista. Koska tällä hetkellä perinteiset puolueet vaikuttavat olevan pihalla tietoyhteiskuntakehityksestä, tietoyhteiskuntaministerin salkku kuuluisi luonnollisesti Piraattipuolueelle. Mikäli Lex Nokian ja Lex Karpelan kaltaiset lait olisivat menneet tietoyhteiskuntaministerin kautta, niiden voisi olettaa olevan edes jonkin verran toimivampia. Ja mikäli tietoyhteiskuntaministerinä olisi ollut Piraattipuolueen edustaja, sähköisen viestinnän tietosuojalaki suojelisi nyt yhteisötilaajien asiakkaiden yksityisyydensuojaa ja tekijänoikeuslaki suojelisi paitsi tekijöiden, myös kuluttajien oikeuksia.
Tiedotusvälineet ovat Taloussanomienjohdollavähitellenheränneet siihen tosiasiaan että Ruotsin puolustusvoimain radiotiedustelu alkaa joulukuun alusta salakuunnella kaikkea Ruotsin rajojen läpi kulkevaa tietoliikennettä. Koska käytännössä suomalaisten internetin käyttö sähköpostista surffailuun kulkee Ruotsin kautta, kyseessä on historiallisesti ainutlaatuinen ja mielestäni vakavin viestintäsalaisuuden loukkaus kansallisella tasolla. Myös ulkomaanpuhelut kuuluvat pakettiin.
Suomen media on aiemmin pitänyt hyvin vähän ääntä tästä FRA-laista. Uutisointi on ollut vähäistä ja miltei huomaamatonta. Piraattiliitto on ainoana suomenkielisenä uutissivustona kertonut selvästi lainetenemisestä ja sen todellisista vaikutuksista suomalaisten yksityisyyteen sekä suomalaisten yritysten tietoturvaan. Jonkin verran asiasta ovat toki uutisoineet erityiset verkon it-mediat, mikä kertoo varsin paljon suomalaisen tiedotuksen yleisestä tilasta: mikäli kansalaisoikeudet jotenkin liittyvät internettiin ne eivät ole kansalaisoikeusuutisia vaan nettiuutisia. Taustalla on usein perinteisen median asiantuntemattomuus tietoyhteiskunta-aiheissa.
Tarkoitus ei kuitenkaan ole syytellä mediaa sen enempää, sillä suurimat laiminlyönnit ovat tehneet Suomen hallitus (erityisesti viestintäministeriö ja viestintäministeri Suvi Linden) sekä viestintävirasto, joka tosin eilen reagoi velvoittamalla operaattoreita tiedottamaan asiakkailleen ”palveluihinsa kohdistuvista tietoturvauhkista” (velvoite tulee ensi vuoden alusta voimaan). Piraattiliiton uutisointi osuu arvioinnissaan naulan kantaan: Todellisuudessa virasto itse on epäonnistunut täydellisesti omassa tiedotus- ja suojaustehtävässään. Sillä olisi ollut reilu vuosi aikaa järjestää viranomaisille, yrityksille ja yksityisille suunnattuja tiedotuskampanjoita netissä, lehdissä ja televisiossa, mutta mitään ei ole tapahtunut. H-hetken lähestyessä virastolla on tarjota vain yksi säälittävä verkkosivu, jonka aiheena on muodollisesti tietosuoja, mutta jolta ei löydy mitään käytännön suojautumisohjeita. On tosin todettava että ilman viestintäviraston varoitusta aihe tuskin olisi noussut mediassa nyt esille näin laajasti.
Urkinnan tarkoitus ei ole ainoastaan suojella Ruotsia terrori-iskujen tulvalta vaan lisäksi tietoja käytetään kansainvälisenä kauppatavarana. Ulkoministeri Carl Bildt myönsi että yhteistyötä voidaan tehdä myös diktatuurivaltioiden kanssa. Lopulta tällaista yksityisyyden suojan täysimääräistä loukkaamista ei yksinkertaisesti voi hyväksyä länsimaisessa demokratiassa riippumatta valvonnan perimmäisistä syistä ja tietojen käsittelystä.
Kuten arvata saattaa Piraattipuolue on ainoana poliittisena puolueena ottanut asian esille (1,2,3,4). Puolue esitti jo viime vuoden kesäkuussa kirjallisen kysymyksen hallitukselle FRA-laista. Sittemmin edustajat Arhinmäki (vas) ja Kasvi (vihr) esittivät kukin kirjalliset kysymykset asiasta. Hallitus ei ole tähän päivään mennessä toistuvista muistutuksista huolimatta reagoinut millään tavoin. Lehdistöä on yritetty herätellä pitkin matkaa
Mitä mieltä sinä olet yksityisen tietoliikenteesi urkinnasta? Aiotko salata viestintäsi joulukuusta eteenpäin?
Piraattipuolueen ylimääräinen puoluekokous pidettiin pari viikkoa sitten Turussa. Kokouksessa muun muassa korjailtiin sääntöjä sekä tarkennettiin puolueohjelmaa. Yhtenä tärkeänä aiheena oli periaatepäätöksen tekeminen mahdolliseen eduskuntakäyttäytymiseen. Linjausten vetäminen tässä suhteessa on ollut sikäli olennaista että puolueen eduskuntavaaliehdokkaiden tulee etukäteen tietää, mitä puolue odottaa mahdollisilta edustajiltaan. Koska Piraattipuolueen puolueohjelma ei tarkoituksella kata koko eduskuntatyön kirjoa, olennaisinta oli pohtia, mitkä ovat ne periaatteet, joiden mukaan mahdolliset edustajat äänestävät piraattipuolueen agendaan liittymättömissä asioissa. Eivät toki muutkaan puolueet aivan jokaiseen asiaan ota selkeitä, edustajia velvoittavia kantoja, mutta selvästi ero Piraattipuolueeseen (sekä joihinkin muihin tuoreisiin poliittisiin liikkeisiin) on kategorinen.
Yhden moninaisuus
Yhden asian puolueesta on lanseerattu poliittinen haukkumanimi, jolla voidaan sopivasti kyseenalaistaa liikkeen tai aatemaailman mielekkyys ilman että itse sisältöä lainkaan käsitellään. Tämä on taloudellista, kun uuvuttavan pitkä ja monitahoinen argumentointi voidaan typistää lyhyeen muotoon X on Y, esim. ”Piraattipuolue on yhden asian liike”. Tällainen kopula-argumentti (tai määritelmäpimiö) on yleistä poliittisen keskustelun (”Obama on kommunisti”) lisäksi myös ala-asteella (”Kalle on separi”) - olennainen tekijä on juuri se että Y:n tarkempi määrittely jätetään pimiöön ja luotetaan ainoastaan termin (tai ilmaisun muodon) kielteiseen tunnemerkitykseen. Ei ole juuri merkitystä sillä, mitä separi tarkkaan ottaen tarkoittaa ja vastaako Kallen habitus teknisesti ottaen termin lääketieteellistä määritelmää tai montako asiaa yhden asian puolue voi ajaa ollakseen yhden asian puolue jne.
Olen joskus kutsunut yleispuolueita leikillisesti nollan asian puolueiksi, millä on ollut tarkoitus paitsi viitata nollan ja äärettömän matemaattisesti jännitteelliseen suhteeseen myös tuoda esille suuren poliittisen ohjelman omaa ongelmallisuutta. Kun kaikki asiat yritetään saada mahtumaan, ettei mitään äänestäjäkuntaa täysin vieroitettaisi, jää lopulta epäselväksi, mikä on näiden usein ristiriitaisten tavoitteiden keskinäinen arvojärjestys ja dynamiikka. Toisin sanoen, kun ehdokas esittää viisi tärkeää teemaa, hän ei kerro mistä näistä hän tekee millaisia kompromisseja. Kaikki puolueet varmasti puolustavat periaateohjelmissaan jollain tapaa sananvapautta, yksityisyydensuojaa, oikeusturvaa jne., mutta käytännössä nämä periaatteet saavat taipua hurjiin kompromisseihin kun luodaan tietoyhteiskuntaa määrittäviä lakeja. Näin on käynyt surullisissa tapauksissa Lex Nokia ja Lex Karpela.
Äänestyskäyttäytyminen
Piraattipuolueen puolueohjelma on suppea muun muassa sen vuoksi, että täten mahdollistetaan ohjelman sisäinen ristiriidattomuus. Puolueen edustajien odotetaan noudattavan tarkasti puolueohjelmaa, kun taas ohjelman ulkopuolisista asioista edustajien odotetaan tekevän itsenäisiä päätöksiä. Lisäksi puoluekokouksessa päätettiin kehittää mahdollisuus neuvoa antaviin jäsenäänestyksiin. Moni ehdotti myös käytettäväksi suoraa demokratiaa. Suhtaudun periaatteeseen varsin varauksellisesti, mutta en pidä lainkaan huonona ajatuksena luoda sellaista järjestelmää, jolla edustajat saavat miltei reaaliaikaista mutta ei muodollisesti sitovaa palautetta kentältä. Kun kansalaiset ovat lähellä käytännön päätöksentekoa ja kaikki poliittinen päätäntä tehdään avoimeksi, saavutetaan nähdäkseni paras mahdollinen suora demokratia - niin suoraa kuin se vain voi edustuksellisessa järjestelmässä olla.
Entäs ne muut?
Mitä tulee näihin muihin asioihin, kukaan Piraattipuolueessa ei pidä niitä vähäpätöisinä, päinvastoin. Ympäristöpolitiikka, sosiaalipolitiikka, talouspolitiikka, ulkopolitiikka, puolustuspolitiikka, koulutuspolitiikka… ovat kaikki todella tärkeitä, ja siksi pieni fokuspuolue ei voi lähteä niitä sotkemaan. Naiivisti voisi sanoa, että Piraattipuolue luottaa pitkälti muihin puolueisiin näissä asioissa: siihen asiantuntemukseen ja kokemukseen joka näillä järjestelmillä on. Meillä taas on vankka asiantuntemus tietoyhteiskuntaan ja kansalaisoikeuksiin liittyvissä kysymyksissä - niissä meillä on puolueena paljon annettavaa. Puolueen aktiiveilla on toki usein varsin selkeitä, perusteltuja ja voimakkaitakin mielipiteitä perinteisistä poliittisista kysymyksistä. Tärkeää ehdokkaassa ei pitäisi olla vain se, mitä mieltä tämä on, vaan enemmänkin se, millä perustein tämä muodostaa kantansa ja kuinka varteenotettava tämä on mahdollisena poliitikkona ja poliittisena toimijana.
Pirkanmaan piraatit
Piraattipuolueella on runsaasti työtä ennen kevään 2011 eduskuntavaaleja. Paikallistoiminta on saatava sellaiseen kuntoon että tärkeimmissä vaalipiireissä voidaan tehdä tehokasta vaalityötä. Piiriyhdistyksiä on jo perustettu Keski-Suomeen, Helsinkiin, Uudellemaalle sekä Varsinais-Suomeen. Piraattipuolueen Pirkanmaan vaalipiiriyhdistys (tai ”Pirkanmaan Piraatit”) perustetaan 2.12. klo 18:00 Tampereella kaupunginkirjasto Metsossa (Pirkankatu 2, luentosali 2). Tämä puolue ei ole erityisen perso byrokratialle - itsekin sitä jossain määrin vierastan - joten oleellista on saada yhdistys yksinkertaisesti perustetuksi kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti. Kaikkia pirkanmaalaisia piraatteja kehotetaan osallistumaan, että saadaan mukavan demokraattinen kokous pidettyä. Myös seuraamaan saa minun puolestani tulla.
Olisin kuvitellut sananvapaudesta puhuttavan runsaasti viime päivinä - suomenkielisen internetin vilisevän kirjoituksia sananvapauden määritelmästä, mm. rikoslain sille asettamista rajoituksista sekä sen tilasta maassamme. Toisin kävi. Tästä syystä vältän mainitsemasta konkreettisia tapahtumia. En pidä sitä tai tätä aiheen vieressä käytävää keskustelua vähäpätöisenä, mutta se on nyt jättänyt varjoonsa oleellisen keskustelun siitä, millä perusteilla asetamme rajoja kansalaisten puheille ja kirjoituksille.
Ensin määritelmät. Sananvapaus on sitä, että yksilö saa vapaasti ilmaista itseään ilman pelkoa seuraamuksista. Yleensä nämä seuraamukset rajoitetaan valtiovallan aiheuttamiin rangaistuksiin, ja nämä ovat yhteiskunnallisessa keskustelussa ehdottomasti olennaisia. Yleisesti ottaen sananvapaus rajoittuu silloinkin kun yksilö pelkää yhteisön reaktiota, ja toki valtion on suojeltava yksilöä mielipiteeseen perustuvalta vainolta, mutta tässä yhteydessä keskitytään täysin sellaiseen sananvapauden rajoittamiseen, jossa yksilö pelkää valtiovaltaa miettiessään mitä sanoo (tämä seikka järkevine rajoineen olisi erityisen kiehtova keskustelunaihe itsessään). Sananvapaus ei ole siis sitä että yksilö voi sanoa mitä haluaa mutta joutuu kantamaan seuraukset sanomisistaan. Tuskin tästä tarvitsee sen pitemmälle argumentoida.
Lähtökohtana itselläni on, että yhteiskunta voi hyvin kun sananvapaus toteutuu mahdollisimman laajalti. Keskustelun kahlitseminen ei poista ”vääriä mielipiteitä” saati rajoita niitä sellaisinaan, vaan se ajaa ne maan alle yltymään ja radikalisoitumaan. Kun mielipiteet eivät voi vapaasti kommunikoida, niiden väliltä katoaa ymmärrys.
Usein keskustelussa halutaan rajata tietynlaiset viestit sananvapauden ulkopuolelle. Tällainen ryhmittely on mielestäni erityisen ongelmallinen ja hämärtää jo riittävän vaikeaa aihetta. Parempi on hyväksyä se tosiseikka että joissain tapauksissa sananvapaus voi rajoittua. Esimerkiksi tiedotusvälineet onnistuvat usein saamaan sananvapauden ja yksityisyyden suojan keskenään ristiriitaan. Joskus katsotaan yksityisyyden suojan vaarantuneen sen verran vakavasti tai perusteettomasti, että sananvapautta voidaan rajoittaa, toisinaan taas katsotaan sananvapauden painavan enemmän. Näissä jutuissa Euroopan ihmistuomioistuin on usein kallistunut sananvapauden suuntaan Suomen puolustettua yksityisyyden suojaa. Joka tapauksessa sananvapautta voidaan rajoittaa vain painavista syistä, kun jokin toinen perustavanlaatuinen kansalaisoikeus on vaakalaudalla.
Muutamia huomioita:
Sananvapaudelle ei ole sinänsä merkitystä onko esitetty väittämä totta tai mielipide perusteltu. Valehtelulla on jotain merkitystä vain herjaamistapauksessa (syytettään perusteetta tai valheellisesti rikoksesta). Tiedotusvälineillä on velvollisuus korjata virheensä, mutta tämä korjausvelvollisuus ei rajoita sananvapautta, koska sitä ei voi minusta käsittää sellaisena sanktiona jota erityisesti voisi pelätä. Mikäli vain todeksi osoitettavia väittämiä tai jonkin kriteerin mukaan hyväksyttävästi perusteltavia mielipiteitä saisi julkisesti esittää, julkinen keskustelu riutuisi varsin äkkiä.
Poliittinen korrektius ei itsessään rajoita sananvapautta, ainakaan millään tavoin merkittävästi. Voi olla toki valitettavaa, että henkilöä pidetään tyhmänä, junttina, rasistina ja sen sellaisena vanhakantaisen puhetyylin ja tiettyjen termien vuoksi, mutta tällä on hyvin vähän tekemistä aiheen kanssa, sikäli kun yksilöä ei suoranaisesti syrjitä. Sen sijaan kun poliittinen korrektius otetaan perusteeksi yhteiskunnan antamille sanktioille, sananvapaus rajoittuu.
Vapaus ei aina tuo mukanaan vastuuta. Vastuu annetaan erikseen. Esimerkiksi rikoslaissa mielipiteiden esittäjä on vastuussa sanoistaan mikäli nämä rikkovat uskonrauhaa tai kiihottavat kansanryhmää.
Sananvapaus ei tuo oikeutta ilmaista itseään tietyssä lehdessä, tietyllä radiokanavalla tai foorumilla, saada tietyn verran kuuluvuutta tai huomiota. Yksilön on itse löydettävä sopiva kanava asioiden esiin tuomiseksi. Keskustelun suitsiminen esimerkiksi blogin kommenttiosiossa ei rajoita kenenkään sananvapautta (sikäli kun se ei johdu valtion painostuksesta vaan ylläpidon omasta harkinnasta).
Piraattipuolue päätti viime viikolla allekirjoittaa Sananvapauden puolesta ry:n laatiman adressin, jossa vaaditaan rikoslain muuttamista niin, että sen 11. luvun 10. §:stä poistetaan ensimmäinen kohta (ihmisryhmän panettelusta ja solvauksesta) sekä sen 17. luvun 10. §:stä poistetaan myös ensimmäinen kohta (jumalanpilkasta). Näin ollen kiihottaminen kansanryhmää vastaan olisi kansanryhmän uhkaamista, ei pelkästään sitä että solvataan. Uskonrauhaa rikottaisiin niin että konkreettisesti häirittäisiin uskonnon harjoittamista.
Sananvapauden toteutumisessa olisi muutenkin paljon parannettavaa. Esimerkiksi tekijänoikeuksien varjolla rajoitetaan sananvapautta hyvinkin paljon, tosin kun internetistä on kyse, usein käytettävä lainsäädäntö on sitä amerikkalaista. Teknisesti ottaen tekijänoikeuksia ei voisi olla olemassa ilman että jossain määrin sananvapaus rajoittuu, mutta olennaiset ongelmat liittyvät erityisesti nk. ”moraalisiin oikeuksiin”. Tekijän isyysoikeus määritellä teoksen käytölle rajoja sen mukaan, minkä tulkitaan olevan loukkaavaa tai halventavaa, koskee nimenomaan yhteiskunnallista keskustelua, ja se voi siksi olla erityisen vahingollinen sananvapaudelle.
Meidän tulisi sallia vapaa keskustelu ja antaa kaikenlaisille mielipiteille lupa tulla julki. Voimme toki yksilöinä ja yhteisöinäkin tuomita niitä moraalisesti. Voimme käyttää omaa sananvapauttamme ja kumota niitä. Jos haluamme, voimme määritellä omasta mielestämme kierosti ajattelevia ihmisiä eri tavoin - nämä ovat taas omia mielipiteitämme joita suojelee sama sananvapaus. Se, miten yksilöinä reagoimme, kertoo muun muassa kunkin itsetunnosta sekä näkemysten kestävyydestä. Se, miten yhteiskuntana reagoimme, kertoo paitsi kansallisesta itsetunnosta myös oman demokratiamme kestävyydestä.
Paljon on tarpeen kirjoittaa, aloitetaan yksinkertaisesta aiheesta: eli mitä ovat tuoteväärennökset ja miksi niitä ei tule lainsäädännössä sallia.
Piraatti-termin ongelmat
Se, että moni sekoittaa mielessään tuoteväärennökset (tavaramerkkiloukkaus) sekä luvattoman nettilataamisen/jakamisen (tekijänoikeusloukkaus), johtuu tekijänoikeusjärjestöjen vuosikymmeniä harjoittaneesta harhaanjohtavasta retoriikasta. Tietoisesta sumuttamisesta ei toki välttämättä ole kyse; lisäksi tiedotusvälineillä on usein tapana asioita yksinkertaistaessa sekoittaa konsepteja keskenään. Imaginäärioikeuksien kansainvälinen lainsäädäntö on nähdäkseni aina ollut sen verran monimutkainen vyyhti, että väärinkäsitykset ovat täysin luonnollisia. Täytyy sen verran myöntää että vaikka lakeja ja sopimuksia järjestelmällisesti selkeyttäisi, näille asioille tuntuu olevan ominaista jonkin tasoinen epämääräisyys ja kinkkisyys. Retoriikan ongelmana on lyhyesti ollut se, että tekijänoikeusrikkomusta (tai patenttirikkomusta) ei ole tahdottu erottaa tavaramerkkirikkomuksesta. Patenteilla ja tekijänoikeuksilla on keskenään paljon enemmän yhteistä kuin tavaramerkeillä kummankaan kanssa.
Merirosvot ja tekijänoikeusloukkaukset liitti toisiinsa jo Daniel Defoe 1700-luvun käänteessä kutsuen kirjaansa luvatta painaneita piraateiksi (”as they call them”). 1800-luvulla eurooppalaiset kirjailijat kutsuivat varsin yleisesti amerikkalaisia julkaisijoita samoin, nämä kun eivät tavanneet maksaa mitään Atlantin yli. Uudella mantereella eivät vanhan maailman säännöt vielä kovin kattavasti päteneet, mitä moni historioitsija onkin pitänyt merkittävänä tekijänä amerikkalaisen kulttuurin sisämarkkinoiden vahvaan kehitykseen ja kasvuun. Piratismi tekijänoikeuksiin liittyvänä ilmiönä oli siis alunperin sellaista luvatonta kaupallista kopiointia, joka oli riittävän laajaa herättääkseen oikeudenomistajien huomion.
1900-luvun varrella viihdeteollisuus on laajentanut termiä kattamaan myös yksityisen sekä ei-kaupallisen kopioinnin niin että kaupallisuus ei ole enää merkittävä tekijä. Tuoteväärennöksiä on myös nimetty piraateiksi ainakin 1800-luvun lopulta lähtien. Siinä missä 1800-luvulla tavaramerkkilainsäädäntö piti tuoteväärennöstä tietoisena yrityksenä pettää kuluttajaa, 1900-luvun alussa painopiste siirtyi yhä enemmän kuluttajan puolelle niin, että rikkomukseksi riitti se että kuluttajan oli todennäköistä hämmentyä. Kun tavaramerkkiväärennöksiä kutsutaan piraateiksi, määritelmän kannalta on yhdentekevää tietääkö kuluttaja että kyseessä on väärennös. Imaginäärioikeuksien puoltajien näkökulmasta piraatti on piraatti, ostetaan se sitten kaupan kassalta (harvinaista Suomessa, monissa maissa varsin yleistä) tai varuillaan olevan katukauppiaan pöydältä.
Tekijänoikeusjärjestöjen ja mediateollisuuden piratismin vastainen propaganda on kutsunut piraateiksi ainakin (a) henkilöitä, jotka syyllistyvät tekijänoikeusrikkomukseen, (b) henkilöitä, jotka käyttävät tuotemerkkiä luvatta (esim myyvät torilla tuoteväärennöksiä tai valmistavat niitä), (d) kaupallisia laittomia kopioita, (e) internetistä ladattavia laittomia kopioita sekä (f) tuoteväärennöksiä. Termiä on pahoinpidelty niin ankarasti että on korkea aika ottaa se huostaan. Piraattipuolueen piirissä piraatiksi kutsutaan normaalisti vain henkilöä joka harrastaa tiedostonjakamista tai kannattaa Piraattipuolueen tavoitteita tekijänoikeuslainsäädännön muuttamiseksi sekä kansalaisoikeuksien turvaamiseksi tietoyhteiskunnassa.
Eroa
Tavaramerkki ei raukene muuten kuin siten että se ”vesittyy”, esimerkiksi kun tuotenimen merkitys laajenee kattamaan kaikki vastaavat tuotteet tai kun tuotemerkki ymmärretään yleiseksi symboliksi. Jos tällaisen kehityksen katsotaan tapahtuneen yleisessä kielenkäytössä ja kulttuurissa, tavaramerkki raukenee. Usein tavaramerkkiä suojellaan voimakkaasti juuri tämän vesittymisen estämiseksi. Yleensä vain tavaramerkin selkeästi kaupallinen luvaton käyttö halutaan aktiivisesti estää, poikkeuksena tapaukset joissa ei-kaupallinen käyttö on joko voimakkaan institutionaalista tai muulla tavoin antaa ymmärtää tavaramerkin haltijan olevan toiminnassa jollain tavalla osallisena.
Siinä missä tekijänoikeus siis asettaa rajoituksia kuluttajalle, perusteltuja tai ei, tavaramerkki tarjoaa ideaalitapauksessa kuluttajalle varmuutta laadun ja alkuperän suhteen. Brändien kulttuurillista merkitystä voi toki pohdiskella kovinkin monesta näkökulmasta. Vasemmisto on usein kriittinen sen suhteen että tavaramerkeillä todellisuudessa olisi merkittävää myönteistä vaikutusta kuluttajille, poikkeuksena kenties vaikkapa vapaan kaupan merkin nauttima suoja. Tästä näkökulmasta kuluttaja elää brändien hallitsemassa lumemaailmassa, jossa todellisuus kätkeytyy kauas mainosten ja mielikuvien taakse. Tällöin tavaramerkit itsessään, sekä niiden nauttima suoja, pettää kuluttajaa, eivät niinkään tavaramerkkirikkomukset.
Kulttuurikriitikkona minun on jossain määrin tunnustettava tämä kriittinen näkökulma, mutta lopulta en näe sitä riittävän merkittäväksi kääntämään tuomiota tavaramerkkejä vastaan. Toki näen tavaramerkeissä ongelmiakin - toisinaan niiden suojelemisessa on selkeitä ylilyöntejä, toisaalta tavaramerkkiä ei tavallisesti tulisi suoda esimerkiksi mielikuvitushahmoille muuta kuin esimerkiksi hyvin tarkkaan määritellyssä kuvallisessa muodossa. Tavaramerkkisuoja ei saisi koskaan estää hahmon kaupallista (saati epäkaupallista) uusiokäyttöä, vaan tämän tulisi olla täysin tekijänoikeuslain alainen kysymys, jonka nojalla määriteltäisiin, onko kyseessä uusi teos vai plagiaatti tai suoranainen kopio (olettaen tietenkin suoja-ajan olevan voimassa).
Tavaramerkin luvattomassa käytössä olennaista ei ole ainoastaan kaupallinen aspekti - myös epäkaupallinen käyttö voi olla siinä määrin harhaanjohtavaa että sen estäminen on perusteltua. Olennaisinta ei ole se, että tuotemerkin haltija ei menettäisi teoreettisia tuloja (mistä ei usein ole edes kyse) vaan se, että kuluttaja voi tietää mikä yritys ja mitkä periaatteet ovat tuotteen taustalla. Ei ole myöskään suotavaa sallia sellaista toimintaa, jossa yleisön annetaan ymmärtää tuotteen/mainoksen/tapahtuman jne. taustalla olevan taho, jolla ei ole mitään tekemistä asian kanssa.
Olennaisin ero tekijänoikeuslainsäädännön sekä tavaramerkkilainsäädännön välillä on niiden tietoyhteiskunnallisissa vaikutuksissa. Kovin hanakkakaan tavaramerkin suojeleminen ei esimerkiksi näyttäisi aiheuttavan tai edellytävän tietoliikenteen valvontaa (muuten kuin mahdollisesti rikoksentutkintavaiheessa viranomaisen taholta samoin oikeusvaltioon kuuluvin kriteerein kuin vaikka teleliikenteen valvonta). Internetin käyttäjien (eli yhä suuremmassa määrin kaikkien) yksilönvapaudet ja yksityisyyden suoja eivät ole ristiriidassa tavaramerkkien haltijoiden oikeuksien kanssa. Voimme rakentaa avointa, vapaata sekä turvallista tietoyhteiskuntaa ilman että tuoteväärennösten vastainen lainsäädäntö tai niiden kitkemiseen tähtäävät viranomaiskeinot haraisivat vastaan. Toisin on tekijänoikeuksien kanssa. Tarkemmin tästä myöhemmin.
Jouduin eilen evakkoon aiemmasta blogistani baywordsissä, koska kokonainen sivusto satoine blogeineen sensuroitiin. Näin ollen jouduin muuttamaan muualle. Päätin avata uuden tänne Uuteen Suomeen, sillä pidän monista täällä käytettävistä ratkaisuista, joskin rakentavaa kritiikkiäkin on, mihin voin myöhemmin palata. Ehkä aika oli sikäli myös otollinen, että Piraattipuolue otettiin valittavaksi puoluekannaksi hiljattaisen puoluerekisteröitymisen johdosta, ja olen jo pitkään pohtinut tätä peliliikettä. Tosin ajatuksena oli lähinnä kopioida sisältöä siitä ensimmäisestä tähän toiseen, mutta nyt pitää katsoa miten tilanne edistyy.
Mutta tosiaan, kyllä, luit oikein: blogisivusto sensuroitiin. Tukholman käräjäoikeus päättieilenkieltääpalveluntarjoajaa tarjoamasta kaistaa eräälle ruotsalaiselle torrentsivustolle suurehkon sakon uhalla. Samalla tipahti muutama muu sivusto, muun muassa kuvapalvelu, videopalvelu sekä käyttämäni blogipalvelu Baywords. Minkään mainittujen sivustojen laillisuutta ei ole kyseenalaistettu, ja kyseisen torrentsivuston laillisuus odottaa Ruotsissa hovioikeudenkäyntiä. Käräjäoikeuden langettava tuomio ei Suomen tapaan ole lainvoimainen ja siksi tämän sivuston luokitteleminen laittomaksi (tai kirjoittaminen sen muuttumisesta kenties lailliseksi, mitä media laajalti harjoittaa - virhe on yleinen ja ymmärrettävä) on sinänsä täysin erheellistä.
Olennaista sopassa ei ole se, että minun blogini on lukkojen takana, vaan se että tuomioistuimen päätös asettaa viestinviejän vastuuseen viestin sisällöstä sekä hyökkää itse internetin infrastruktuuria vastaan. Torrentsivuston oma vertaus on sen verran osuva, että lainaan sen tähän sellaisenaan (pikaisesti käännettynä): ”[Torrentsivustoa] voi verrata järjestöön, joka rakentaa teitä, joilla autot voivat ajaa. ISP:tä voi verrata järjestöön, joka tekee asfaltin teille. ISP:n ISP:tä voi verrata järjestöön, joka rakentaa työkalut, joita tarvitaan asfaltin tekemiseen. Normaalisti et haastaisi tätä järjestöä oikeuteen, mikäli auto ajaa ylinopeutta.” Analogioita voi jokainen luoda itsekin, ainakin ISP:tä (palveluntarjoaja) voi verrata postiin siinä, ettei sille pidä kuulua mitä ihmiset toisilleen kommunikoivat. Keskeinen viesti on joka tapauksessa tämä: kun väitettyyn rikkomukseen liittyy jollain tavoin internet, oikeusvaltion periaatteita voidaan polkea mitä mielikuvituksellisimmin (luovuus) tavoin. Sananvapaus ei paljon paina vaakakupissa.
Muutamia oleellisia sensuurin seurauksia:
1.) Monen artistin julkaisema musiikki/elokuva/muu kulttuuri ei ole nyt saatavilla. Kyseisellä torrentsivustolla on kaiken muun lisäksi runsaasti tekijöiden itsensä sinne linkittämää kaupallista tai epäkaupallista materiaalia. (torrentsivustoilla itsessäänhän ei ole sitä sisältöä vaan sisältö löytyy käyttäjäpilvestä, nk. trackerin toimiessa automaattisena yhdistävänä tekijänä eri osien välillä)
2.) Piraattipuolueen podcastin ”piraattiradion” saatavuus vaikeutuu. Kaistan säästämiseksi torrenteja on käytetty alusta alkaen julkaisemisen tukena. (tekniikan olennaisena etuna on juuri se, että käyttäjät voivat jakaa omaa kaistaansa materiaalin levittämiseksi, myös oman lataamisen aikana; näin julkaisijan ei tarvitse itse tarjota kallista kaistaa saadakseen sisältöään tehokkaasti levitettyä)
3.) Yhä useammalle asiaan perehtyvälle valkenee se tosiseikka, että imaginäärioikeuksien itsensä sekä niiden kontrolloimisen aiheuttamat kansalaisoikeuksien heikennykset on korjattava politiikan areenoilla, kuten myös europarlamentaarikko Christian Engström kirjoittaa: ”Tuleeko linkittäminen olemaan laillista, vai tuleeko internet kuulumaan niille, joilla on varaa kalliisiin asianajajiin, jääveihin tuomareihin sekä lahjottuihin poliiseihin” (suomennos kirjoittajan, linkit alkuperäiset).
Ja perinteistä mediaa kunnioittaen loppuun raflaava vaihtoehtoisotsikko: Tukholman käräjäoikeus sulki puolueen varapuheenjohtajan blogin. ”Ei tässä valittamaan mutta kyrsiihän se.”
